EU TARVITSEE LEGITIIMEJÄ PUOLUEITA

Euroopan unionin suunta on epävarma.  Yhdentymiskehitystä epäillään enemmän kuin koskaan. Yhdentymisen, monitahtisuuden tai purkautuvan integraation kannatuksen poliittiset jakolinjat määräytyvät uudella ja kiinnostavalla tavalla, kirjoittaa Tuulia Pitkänen.

Tiiviimpään Eurooppaan uskovat eniten nuoret, jotka eivät tunne muuta Eurooppaa kuin sen nykyisen yhteisvaluutan ja liikkumavapauden määrittämän muodon. Unionia tukee myös koulutettu kaupunkilainen keskiluokka, joka jää globalisaation nollasummapelissä plussan puolelle. Integraatioon negatiivisesti suhtautuvat haja-asutusalueiden matalammin koulutetut, erityisesti miehet.

Edellä mainitut jakolinjat asettuvat melko huonosti perinteisten puolueiden kannatusprofiileihin. Se on johtanut merkittävän EU-kriittisyyden nousuun ja populististen Brexit-liikkeiden sekä sen eurooppalaisten varianttien syntyyn. Tästä huolimatta suuri osa Euroopan valtioiden poliittisista puolueista on edelleen samoja kuin kultaisella 1970-luvulla, tuolla puoli vuosisataa sitten vietetyllä ajanjaksolla, jota meille 1990-luvulla syntyneille edelleen kuvaillaan aidon ideologian sekä tuhdin poliittisuuden aikakautena.

Puolueiden pinnan raaputtaminen paljastaa kuitenkin suuria muutoksia, jotka voivat osaltaan selittää sekä puolueiden EU-poliittisen legitimiteetin murenemisen että uusien poliittisten liikkeiden yhä nopeammat ja yllättävät nousut.

Suurin rakenteellinen muutos on puolueiden jäsenmäärien romahdus, joka ei rajoitu ainoastaan sosialidemokraattisiin liikkeisiin vaan koskee tasavertaisesti lähes kaikkia iäkkäämpiä puolueita. Britannian konservatiivipuolue on supistunut 1950-luvun kolmesta miljoonasta jäsenestä kymmenesosaan. Yksikään suomalainen puolue ei saavuta jäsenmäärällään enää puoltakaan siitä mitä 1970-luvulla. Edes Keskusta ei houkuttele tänä päivänä kuin kolmanneksen 1970-luvun jäsenmäärästään.

Puolueiden jäsenmäärän ja yhteiskunnallisen hallintojärjestelmän legitimiteetin välinen yhteys on kaksisuuntainen. Hyvin toimiva puolue legitimoi järjestelmää jäsenelle, jos jäsen kokee nauttivansa pientäkin sananvaltaa puolueen sisällä. Tärkeämpi mekanismi on jäsenkunnan kollektiivisen mielipiteen heijastuminen puolueen linjaan. Jos jäsenkunta on tarpeeksi suuri ja koostuu riittävissä määrin saman sosiaalisen aseman tai luokan edustajista kuin puolueen toivottu äänestäjäkunta, pakottaa jäsenistö puolueen linjan väkisinkin heijastelemaan tämän yhteiskunnallisen ryhmän tavoitteita, vaikka kaikki saman viitekehyksen äänestäjät eivät olisikaan puolueen jäseniä.

Tutkimustermeillä voitaisiin sanoa, että tarpeeksi suuri aktiivijäsenkunta on otos yhteiskunnallisesta sedimentistä, jota puolue edustaa. Jos otos liiaksi supistuu, katoaa sen edustavuus ja puolue lakkaa heijastamasta tukijoidensa näkemyksiä. Kyynisesti voidaan myös siis sanoa, että puoluedemokratia on tärkeää vain silloin kun jäsenkunta on riittävän suuri ja edustava.

Perinteisten poliittisten puolueiden jäsenmäärän dramaattinen lasku ja puolueiden ammattimaistuminen ovat johtaneet edellä kuvatun mekanismin kautta niiden legitimiteetin sekä kannatuksen vähentymiseen. Puolueiden poliittiset linjat eivät enää heijasta riittävän suurten kansanosien ajatuksia, minkä seurauksena näiden väestöryhmien ajatukset ovat kanavoituneet muiden poliittisten kanavien kautta. Esimerkiksi taannoisissa Italian vaaleissa murskavoiton napannut Grillon Viiden tähden liike perustuu nimenomaan verkossa rakennetun e-demokratian ja edustavuuden ajatukseen tai ainakin sen illuusioon.

Pelkästään puolueita ei toki ole syyttäminen. Jäsenyys kollektiivisissa massaliikkeissä on individualistisen kehityksen ja keskiluokan mahdollisuuksien paisumisen myötä ajautunut epäsuosioon. Etenkin nuoret ovat kyllä yhtä poliittisia kuin ennekin, mutta sitoutuvat mieluummin yksittäisten poliittisten kampanjoiden kuten ilmastonmuutoksen torjunnan, #metoo -feminismin tai ydinvoiman lakkauttamisen kaltaisiin avauksiin kuin kokonaisvaltaisiin ismeihin. Sosialidemokraattisen tai minkään muun puolueen jäsenmäärän laskua ei siis voida palauttaa jäsenhankinnan tai viestinnän epäonnistumiseen vaan se pitää nähdä osana suurempaa yhteiskunnallista trendiä.

Euroopan unionin päätöksenteon puoluepoliittinen legitimiteetti kärsii edellä kuvatusta kehityksestä enemmän ja nopeammin kuin kansalliset järjestelmät. Ensinnäkin unionin legitimiteetissä puoluepolitiikka näyttelee ristiriitaista osaa. Instituutioissa tehtävä politiikka kun on puoluepolitiikan ja kansallisten asetelmien hybridi. Toisekseen eurooppalaiset puolueet ovat alun perinkin puolueiden puolueita. Niiden edustavuus on voimakkaasti välillistä, yhtenäisyys vaihtelevaa ja päätöksenteon demokraattisuus paljon kotimaita heikommilla historiallisilla kantimilla. Siinä missä sosialidemokraattinen liike on juuriltaan kansainvälinen ja ideologia ylikansallisesti jaettu, ei samaa voi sanoa suurimmasta osasta puolueita. Nykyisessä Euroopan parlamentin kokoonpanossa mikään muu ryhmä ei ole edes saanut koottua jäseniä kaikista jäsenvaltioista.

Ratkaisuiksi on eurooppalaisessa keskustelussa usein esitetty ylikansallisia europarlamenttivaalilistoja sekä eurooppalaisten puolueiden suorajäsenyyttä. Vaikka molemmat esitykset ovat periaatteiltaan kannatettavia, ei niistä kumpikaan ratkaise legitimiteettiongelmaa riittävän nopealla aikataululla. Kun yksittäisen EU-kansalaisen ja eurooppalaisen päätöksenteon välillä on lukuisia edustuksellisuuden tasoja ja sekä poliittinen järjestelmä että eurooppalainen puoluekenttä tunnetaan merkittävästi kotimaista heikommin, tulisi kaikkien tasojen tunnistaa niiden oikeutuksen riippuvan paitsi lailla turvatusta, myös kansalaisten kokemasta oikeutuksesta.

Tuulia Pitkänen
Kirjoittaja on Euroopan demarinuorten pääsihteeri.
Euroopan Sosialidemokraattiset Nuoret (Young European Socialists YES, ent. ECOSY)
on Euroopan sosialidemokraattisten ja sosialististen nuorisojärjestöjen kattojärjestö,
joka kokoaa yhteen yli 60 nuorisoliittoa kaikista Euroopan maista.
Liitto on Euroopan sosialidemokraattisen puolueen ja Euroopan parlamentin
sosialistien ja demokraattien ryhmän virallinen nuorisojärjestö

Women’s Magazines Versus Global Responsibility

Back home after an eye opening study visit to Manila.

The state of human rights in the Philippines is shocking. Absolute poverty and hunger are a reality for many, as a quarter of the population live below the poverty line. That’s 25 million people living on less than a dollar a day.

The political culture is unlikely to hold the descision makers accountable. Parties emerge and disappear in every election. Fake news, bots and troll armies serving the political establishment are a strong weapon in any society, but they are even more powerful in a country with a low level of education and one of the most active social media audiences in the whole world. For journalists the Philippines is the third deadliest country to live in.

The country is ruled by a dictator Duterte, whose War Against Drugs is a perfect example of the insanity of the situation. After taking office in 2016 he has set aside the basic principles of justice and declared a war on drugs, assigning the police forces to chase down everyone who uses or sells drugs, most commonly shabu which is a sort of metamphetamine.

The policy has led to slaughtering of more than 20 000 people in less than two years. Most of them were shot, many directly by the police. Countless victims have been found on the streets with their heads wrapped in packaging tape, and a cardboard sign attached to their bodies saying ”Drug Pusher”. Many have been framed by the police, as Duterte has set a financial incentive for the officers to find the drug dealers. Most of the killings are extrajuridical. The calls for murder investigations insisted by the families of the victims are rarely filed.

The drug usage issue becomes critical because of the lack of health services available for drug users. The narrative created on social media however gives people an impression that people who use drugs are beyond rehabilitation. We all know that hard threats and violence are no solution to addictions.

A long road lies ahead in building a society that respects the human rights and freedoms. The most worrying notion and a global trend is that development towards a liberal democracy is not automatic. The direction can also turn around and instead of archieving more freedoms, we can also lose them. However, it makes me glad to see so many young people fighting for equality, standing against the cardboard justice, advocating for human rights and political freedoms. And they do it with so much hope. And I admire that.

On my way home I tried to google more about the society and the politics of the country, but my finnish google search only brought me to some of the travel blogs published in women’s magazines and blogs.

I am not saying that tourism is wrong – it can at it’s best be the opposite – or that travel blogs should only be about politics. But the lack of references to the humanitarian and political situation in all of the writings is disappointing.

If the Philippines are in the worst end of the indexes of press freedom and human development, Finland is one of the best.

It might not be a sexy opinion among the instagram generation, but even the women’s magazines should carry at least 8 sentences worth of global responsibility by mentioning that the reason behind the fact that in the Philippines you can live with 20 euros a day is that for one out of four citizens in the country the same sum covers the whole month.

Maybe it would be a little harder for the right wing governments to cut from the development aid because ”Finland is in a difficult financial stage” if everyone actually knew what it means to live in a dictatorship and in poverty.